Olisiko syytä myöntää, että kaikki eivät halua tehdä töitä?
Viimeisen vuoden aikana on osoitettu mieltä ja lakkoiltu milloin mistäkin syystä. Osa lakkoilevista on ymmärtänyt oman syynsä, miksi on liittynyt lakkorintamaan, mutta valitettavasti kaikki eivät. Puurot ja vellit ovat sekoittuneet iloisesti. Yksi yhdistävä tekijä tuntuu keskustelujen pohjalta aina löytyvän, hallitus. Se on liki yhtä piintynyt kestoaihe murinalle kuin keväisen loskainen sää Etelä-Pohjanmaalla.
Demokraattisesti valittu joukko päättäjiä kilvan kertoivat ennen vaaleja mitä muutoksia tulisi tehdä, jotta Suomi saataisiin takaisin kasvu-uralle. Ja kansa valitsi itselleen kokoonpanon toteuttamaan tahtoaan. Ehkä siksi jaksan kummastella ilmoilla olevaa jupinaa sekä sitä liikkeellä olevan disinformaation määrää, millä kansaa koijataan barrikadeille.
Noh. Muutoksia on pakko tehdä. Ja kun aikanaan ei ole korjattu kurssia riittävästi, joudutaan nyt reivaamaan purjeita hiki hatussa. Mikä ei tietenkään ole ideaalitilanne. Kirstu on tyhjä. Mielestäni yksi seikka olisi syytä nostaa uudelleen pöydälle: aikana, kun etsitään lisää työntekijöitä ja veronmaksajia jo suurennuslasien avulla, kun kaikki eivät tosiasiallisesti halua tehdä töitä.
Mielestäni nämä elämäntapatyöttömiksikin kutsutut henkilöt voitaisiin erottaa todellisesta potentiaalisesta työttömästä työnhakijajoukosta esimerkiksi kansalaispalkan avulla. Paitsi, että palkka sanana jo tietenkin vääristää, sillä palkkahan on tosiasiallisesti vastike tehdystä työstä. Mutta jospa tätä summaa vastaan tehtäisiin vaikka itselleen mielekästä vapaaehtoistyötä?
Sipilän hallituksen perustulokokeilu oli mielenkiintoista luettavaa. Harmillisesti osallistujiksi oli valittu suurimmaksi osaksi pitkäaikaistyöttömiä eikä joukossa ollut pienituloisia työllisiä, jolloin olisi voinut arvioida perustulon mahdollista vaikutusta ihmisen passivoitumiseen vastikkeettoman tulon saajana. Mutta kaksi seikkaa, mitkä kahden vuoden lyhyt kokeilu varovaisesti osoittivat: kokeilussa mukana olleiden masennus väheni ja että tuloverotus tulisi nousemaan rajusti, jos perustuloon siirryttäisiin laajemmin. Jo masennuksen hintalappu yhteiskunnalle on nykyisin merkittävä työikäisten sairaustilastoissa, mikä ei mielestäni ole vähäpätöinen seikka.
Luonnollisesti ”ilmaisen rahan jakaminen” vaatisi myös sosiaaliturvan uudistuksen, sillä jos ei ole halukas osallistumaan yhteiskunnan toimintaan, voisi minusta toteuttaa elämäänsä ilman muita sosiaaliturvan lisätukia. Olisi vapaa tekemään, mitä haluaa.
Työttömyydenhoidossa oikean palvelun saaminen on olennaista, minkä vuoksi ihmisiä on palvelutarpeenarvioinnissa hieman kategorisoitava. Mielestäni ei ole järkevää pitää työttömien työnhakijoiden listoilla pitkäaikaissairaita ihmisiä, heille työttömyysturva ei ole siinä elämänvaiheessa oikea tulonlähde. Myöskään työstä kieltäytyjiä ei ole syytä roikuttaa työttömien työnhakijoiden listoilla, sillä he täystyöllistävät OMA-valmentajat ja TE-virkailijat todellisella, mutta turhalla kissa-hiiri -leikillään. Vai onko joku todistettavasti onnistunut ideologisesti työstä kieltäytynyttä saamaan töihin? Keskityttäisiin vähillä resursseilla työnHAKIJOIDEN palvelemiseen, joista osa tarvitsee työllistyäkseen monialaista apua. Kansalaispalkalla voisi saada jatkuvasta työnhausta väsyneitä omaehtoisesti irrottautumaan oravanpyörästä, keräämään vaikka lisävoimia pyrkiessään takaisin työelämään tai etsiessään töitä omilla ehdoillaan.
Ennen kuin kenenkään aamukahvit lentävät suusta, niin en vastusta Orpon hallituksen ajamia uudistuksia, päinvastoin. Mutta suomalainen ajattelumalli asioissa kuitenkin liian usein nojaa perusolettamuksiin, että kaikki suhtautuvat vastuuseen ja velvoitteisiin samalla lailla ja pyrkivät parhaansa mukaan niin tekemään. Näin ei kuitenkaan ole, olkaamme siinä itsellemme rehellisiä.
